top of page
  • Writer's pictureMighty Finland

Miten ihanan epämukavaa!

Updated: Jan 9


Suomalaisia sotilaita metsässä marssimassa
Etelä-Karjalan Sotilasmarssilla

Epämukavuus ja intti ne yhteensoppii. Tavallaan. Ihan ymmärrettävästi!


Epämukavuusalue on pohdituttanut kovasti viimeaikoina. Podinkin puolella ollaan siitä puhuttu, esimerkiksi talvisodankäyntijaksossa! Lopputulema pohdinnoissa tuntuu olevan, että epämukavuusalueella on tärkeä käydä ja siellä oloa harjoitella. Mutta erityisesti isommissa koulutuskokonaisuuksissa pitää tarkastella tarkoituksenmukaisuutta ja tasapainoilla epämukavuuden ja oppimisen välillä.


Eli vielä vähän laajemmin: Erityisesti me modernit kaupunkilaiset voisimme välillä vähän useamminkin marssahdella sinne epämukavuusalueelle. Se auttaa kalibroimaan arjessa taapertamista ja epämukavien asioiden sietämistä samalla, kun se muistuttaa millaisissa oloissa sitä maanpuolustusosaamista saatetaan ulosmitata.


Ja toisaalta on hyvä pitää mielessä, että kurjuus kurjuuden maksimoimisen vuoksi ei useinkaan ole kovin tarkoituksenmukaista, muun muassa siksi, että siellä epämukavuusalueella voi olla vaikea oppia mitään hirveän kompleksista, joka ei liity välittömään selviytymiseen.


(Joskus se voi olla hyvinkin tarkoituksenmukaista. Esim SERE-koulutuksessa.)


Sota on todella epämukavaa, aikaiset aamuherätykset intissä on usein epämukavia ja useimmille meistä 2595m coopperissa juokseville kaupunkilaisvelliperseille maastossa vietetty aika sisältää erilaisia epämukavia hetkiä. Märkää, nälkää, väsymystä, usein kaikkia kerrallaan.


Tekee siis hyvää muistutella itseään siitä, että mitäs se tällainen epämukavuus oli, ja miten siitä omasta pakasta löytyy vielä jerkkua painaa eteenpäin ja toteuttaa omaa tehtävää.


Vastaavasti, kun koulutetaan monimutkaisempia asioita ja suurempia ilmiöitä, täytyy ymmärtää, että oppilas, joka hytisee kylmästä tai on rättipoikkiväsynyt, ei välttämättä muista siinä tilassa pidetystä opetuksesta mitään.


Nämä pohdinnat lähti käyntiin muutama vuosi sitten Etelä-Karjalan sotilasmarssilla, Legendaarisella 24h marssilla. Niihin aikoihin päivätyöni oli todella stressaavaa, eikä arjessa ollut paljoa hurrattavaa. Oravanpyörä pyöri, pyöritin minä sitä aktiivisesti tai en.


Jossain yön pimeinä tunteina Lappeenrannan itäpuolella kun väsytti, nälätti, enkä nähnyt juuri ennen aamunkoittoa juuri kaverin reppua pidemälle, asiat tietyllä tavalla loksahtivat paikalleen. Kalibrointia tapahtui. Totesin taistelijaparilleni, että en muuten ole työjuttuja miettinyt kotoa lähdön jälkeen, vaikka normaalisti edellisen viikon ongelmat ja tulevan viikon to do -lista vaivasivat minua läpi viikonlopun.


Sukkien vaihtamista metsässä
Jos epämukavuus olis väri

Jouduin keskittymään käsillä olevaan suoritukseen, sietämään epämukavuutta aiheuttavia oloja ja laittaa tossua toisen eteen. Suunnistamisen hoiti minua välkympi kaveri, joten otin roolikseni jakaa marmeladikarkkeja ryhmäläisille jokaisen tauon yhteydessä. Jokaisella on oltava roolinsa!


Ja jostain sieltä löytyi ajatus että "noo mikäs tässä, tämähän on vallan mukavaa paskaa". Ja kyllä mä ihan kartallakin pysyin.


Kylmä, nälkä, kipeät jalat, jano ja väsymys tuntuivat oikeastaan paljon mielyttävämmiltä asioilta kestää, kuin Yritys-Suomen mikromanageroiva pomo, mitättömät ongelmat ja loputtomat deadlinet. Ja toisaalta maanantain tullessa, nekään eivät tuntuneet yhtä pahoilta suhteessa marssilla koettuihin viimeisten kilometrien kipeisiin jalkapohjiin, hiertyneisiin kankkuihin ja välteltäviin partioihin. Pomonkin välttely oli oikeastaan aika helppoa sen jälkeen.


Matkaa tuli muuten 24h aikana sellainen karvan alle 60km, kun kuitenkin halusitte tietää!


Kokonaan toinen aihe on se, että kuinka optimoidaan Puolustusvoimien tai MPK-koulutuksessa se, että epämukavuutta pitäisi oppia sietämään, mutta myös opettaa monimutkaisia asioita ja järjestelmiä, joiden opettaminen vaatii tuliannoksen pedagogiikkaa. Usein järjestys on selkeä: asiat opetellaan ensin kasarmiolosuhteissa, ja sitten niitä myöhemmin testataan maastossa väsyneenä ja kiukkuisena.


Sillä sitähän maanpuolustustoiminta rauhan aikana on: asioiden opettelua ja opitun kertaamista.


Ja PV kyllä nykyään handlaa tämän.


Toisinaan kuitenkin törmää siihen, että harjoituksissa keskitytään puhtaasti kurjuuden maksimointiin, ja oikeiden juttujen opettelu jää vähemmälle. Logiikka on usein se, että "sodassakin on kurjaa".


En sano, että epämukavuusalueelle meneminen ja kurjuuden sietäminen pitäisi aina olla omaehtoista, mutta minulle sisäisen motivaation ehkä tärkein ajaja on (uusien) asioiden oppiminen.


Omakohtainen esimerkkini tästä on taisteluensiapukursseilta, eli niin sanotuilta TCCC-kursseilta sekä intistä että sen jälkeen. Minulla eivät taisteluensiavun perusjutut loksahtaneet todella paikalleen kuin vasta krihaoperaatiota edeltävän rotaatiokoulutuksen aikana.


Voisin näin maallikkona jakaa taisteluensiapua ja erityisesti sen koulutuksellisia painopisteitä kahteen osaan: protokollan (cABC/MARCH) mukainen hoito, ja evakuointi. Näistä ensimmäinen on hyvinkin systemaattista ja haastaa ajatelua, kun taas jälkimmäisessä korostuu fyysinen suorituskyky.


Ongelma näissä koulutuksissa intissä oli se, että TCCC-kurssilla evakuointia painotettiin todella paljon. Se johti siihen, että oikeastaan ainoa asia, mitä minulla (ja ilmeisesti myös muilla palvelustovereilla) niistä koulutuspäivistä jäi käteen, oli että evakuoiminen on hanurista.


Sitähän se on! Mikä ongelma?


Evakuointikoulutuksia oli joka välissä, ja ne olivat päivän alku, kohokohta ja päätös. Ne olivat niin rankkoja, ettei mihinkään muuhun oikeastaan jaksanut tai muistanut keskittyä.

Taisteluensiapukoulutusta

Fyysisen koulutuksen ja epämukavuuden ajaminen sisään vei paljon kaivattua kognitiivista kapasiteettia muulta asioiden opettelulta. En tähän päivään asti muista, että tehtiinkö niillä kursseilla kolmen päivän aikana muuta, kuin evakuoitiin?


Yksi asia jäi mieleen: huuda haavoittuneelle, että laittaa oman kiristyssiteensä kiinni. Säästyi vaivaa!


Lisättäköön vielä se, että evakuointi on mitä ilmeisimmin todella vaikeaa, raskasta ja usein monimutkaistakin puuhaa, ja se todella vaatii harjoittelua.


Ongelma on se, jos epämukavuus on itseistarkoitus, mutta olisi tarve oppia jotain muutakin.


Homma ei siihen kaatunut, onneksi! Kaikilla meillä on hyviä ja huonoja kokemuksia.


Myöhemmin roottorikoulutuksessa homma korjattiin: ymmärrettiin, että ensinnäkin TSTEA-protokollat täytyy runtata alueelle lähtevien taistelijoiden mieliin, ja toisaalta luotetaan siihen että aikuiset ihmiset ymmärtävät evakuoinnin tärkeyden ilman, että sitä harjoitellaan aamusta iltaan.


Pyrin nostamaan pointin erityisesti kouluttajille, että jos epämukavuus on itseisarvo, on se usein muiden asioiden oppimisesta pois. Ja varmasti vastaavasti, jos on tärkeä opetella monimutkaisia järjestelmiä tai suuria ilmiöitä, on se pois epämukavuuden sietämisen harjoittelulta.


Toivon todella, ja uskon siihen, että nämä asiat ymmärretään erilaisissa koulutusportaissa.


Ja kyllä, on niitä tilanteita, joissa rättiväsyneenä ja muut toimintakyvyn eri aspektit vakaassa alennustilassa toimivana täytyy asioita opetella tai muistaa ja ongelmia ratkoa.


Myöhemmin kävimme taistelijaparin kanssa Reagiksen järkkäämällä taisteluensiapukurssilla. Koulutus oli loistavasti järjestetty. Se haastoi henkisesti ja laittoi todella ajattelemaan. Pedagogisesti homma oli hoidettu prikulleen oikein, ja totesimme kurssin jälkeen yhteen ääneen Willen kanssa "miksei kaikki kurssit voi olla näin järjestettyjä?!".


Toivottavasti MPK taistelupelastajakurssit ovat hyvin järjestettyjä. Ne ovat kutitelleet mieltäni jo hetken ajan!

Hiihtovaeltamassa pohjoisessa
Kuva: Markku Arvonen

Viime talvena olin viikon kestävällä hiihtovaellukselle Kebnekaisen alueella. Siellä pohdin uudestaan epämukavien edesottamusten kalibroivaa vaikutusta. Tällä kertaa liikkeellä oltiin viikko, joten epämukaviin oloihin alkoi tottua, ja omaan suorituskyvyn ylläpitoon keskittyi aivan eri tavalla, kuin 24h marssilla.


Reissun järkkäsi muuten Ankarat Avotunturit -niminen lafka! Sain niiltä pienen alennuksen, ja koska ne tekee hyvää duunia, halusin kertoa heistä tässä yhteydessä. Avotunturien kavereilla on hieno järjestelmä toiminnalleen, joka edesauttaa oikeasti oppimista ja selviytymistä todella epämukavista ja jopa vaarallisista oloista.


Ajatuksena on käydä ensin yhden yön mittainen arktisen retkikuntatoiminnan peruskurssi, jonka läpäistyään pääsee viikon mittaiselle hiihtovaellukselle jossain Pohjolassa. Ja jos sen handlaa hyvin, pääsee mukaan pidemmille retkikunnille Huippuvuorille, Islantiin tai jopa Grönlantiin.


Osa oppaista on nyt, ja on aiemmin ollut aika syvälläkin maanpuolustustoiminnassa mukana, joten osaamista on siltäkin saralta.

Hiihtovaellus Kebnekaisella
Kuva: Markku Arvonen

Voin aidosti suositella Ankarien Avotunturien kursseja. En itse saanut intissä oikein mitään arktista koulutusta. Toki Kebnellä, eikä aikoinaan Nuuksiossa käydyllä peruskurssilla harjoiteltu suksilla taistelemista, mutta retkikuntatoiminnan perusteet ja arktisella alueella selviytymiseen liittyvät jutut tulivat kyllä tutuiksi, ja ne pysyvät mukana tulevaisuudessa.


Pystyn viemään opit paitsi siviiliin, myös reserviläistoimintaan ja poikkeusoloihin.


Kiersimme viikon verran Ruotsin korkeinta huippua, Kebnekaisea. Oli kylmää, raskasta, tuulista ja kaikkea muuta mälsää. Päivät muistuttivat kaikki toisiaan: herää, sulata lunta, syö, pura teltta, hiihdä 4h, syö, hiihdä 4h, pystytä teltta, sulata lunta, syö, nuku, jne.


Kelit vaihtelivat upeista talvioloista ei-niin-upeisiin whiteoutteihin. Teltassa liikkuminen on ahdasta, lumen sulattamiseen menee aikaa, vesi on aina joko lämmintä tai jäätynyt ja ahkio nylkyttää lantiolla ja seitsemättäkymmenettäseitsemättä kilometriä.


Kaikkinensa siis aika mälsää. Ja just siksi niin samperin siistiä!


En todella ole mikään kurjuuden maksimoinnin supersotilas, ja jätän mielelläni kuukausien keikat erämaassa Utin, Ivalon, Sodankylän ja ties minkä koulun porukoille. Mutta sopivassa suhteessa kaikkea tuntuu olevan oikeinkin hyvä taisteluajatus elämään. Elämä tarvitsee kontrasteja.


Välillä on hyvä mennä (marssien, hiihtäen tai vaikka uiden) sinne epämukavuusalueelle!


Jahas, teksti tuli valmiiks.


Tarttis lähtee lenkille.


Aika puuskaiselta keliltä näyttää. Vettäki meinaa vähän tiputella...


Vai onko toi jo räntää? Nooh..!

681 views

1 commentaire


Membre inconnu
10 nov. 2023

Hyvä kirjoitus ja käsittelee tärkeitä asioita liittyen henkilökohtaiseen suoritus- ja sietokykyyn.


Kurjuuden sietäminen..., vai onko se kuitenkaan kurjuutta kun ollaan huoneenlämpöä kylmemmissä ja kosteammissa oloissa kauemmin kuin puoli vuorokautta yhteen menoon, tehdään tarpeet luonnon helmaan tai joskus pussiin, syödään välillä hiukan epämääräisiä ruoankuvausmassoja, yritetään muistaa juoda välillä silloinkin kun ei niin janota, tarkastaa omat ja kaverin jalat lähes joka tauolla jne. Kurjuuden tunne syntyy monesti vain sen vuoksi, että olemme itseasiassa ns. huoneihmisiä. Moniko meistä on ollut ulkona missään olosuhteissa vaikkapa viikkoa yhteen menoon, siis yötä päivää ilman rakennetun infran suomaa tukeutumispistettä, vaikkapa lämmintä WC-tilaa jossa voi muutaman minuutin palautua ulkoilman aiheuttamasta kärvistelystä poissa muiden katseilta ja läsnäololta? Jossa voi huuhtoa käsisuihkulla "hanurinsa" jos MRE-pakkauksen sisältö tai keittämätön vesi on…

J'aime
bottom of page