Varusmiespalvelus voi olla ihmisen elämän ikimuistoisinta aikaa. Puolivuotinen tai vuotinen jonka aikana oppii uusia asioita, tapaa uusia ihmisiä, oppii itsestään, kasvaa ja kehittyy, kasvattaa sietokykyä ja saa elämyksiä joita ei siviilimaailmassa ole mahdollista saada. Palvelusaika on siis parhaimmillaan yhtä juhlaa, jonka hyvät hetket ja onnistumiset ovat arvokkaimpia silloin kun ne saa jakaa aseveljien ja -siskojen kanssa. Hankalimmillaan se kuitenkin voi olla stressaavaa, ahdistavaa ja ongelmien kohdatessa voi jopa tuntua siltä että pakopaikkaa ei ole.
Varusmiespalvelus on yksi paikoista jolloin nuoren, tai vähän vanhemmankin, ihmisen henkisiä äärirajoja monesti koetellaan. Vaikka palvelus sellaisenaan ei repisi mielen perukoita riekaleiksi, on palveluksen varrella auttamatta ajanjaksoja ja enemmän tai vähemmän ohikiitäviä hetkiä, jolloin tuntuu että seinät, joko tuvan tai puolijoukkueteltan, kaatuvat niskaan. Sillä ei ole väliä oletko kliinisellä tehokkuudella operoiva ohjusmörssäri, väriliituja välipalaksi naposteleva nurmipora vai pesunkestävä miinanpiilottaja, ei mikään merkki hihassa tee kenestäkään koskematonta.
Puolustusvoimat saattaa edelleen herran vuonna 2024 näyttäytyä konservatiivisena testosteronimyllynä, joka ottaa kaksi kertaa vuodessa vastaan laumoittain nuoria ihmisiä, ja palvelusajan päätyttyä työntää ulos saman määrän kaiken kestäviä, henkisesti kuolemattomia sodankäynnin välineitä. Hengittäviä ja puhuvia, itsenäisesti ajattelevia asejärjestelmiä. Palvelusta suorittavalla on kuitenkin ensimmäisestä päivästä alkaen käytössään tukiverkosto, joka auttaa tiukan paikan tullen.
On jo itsessään henkisesti melko uuvuttavaa opetella päivästä toiseen käyttämään välineistöä jonka pääasiallinen tehtävä on riistää henki toiselta ihmiseltä. Vaikka monien tahojen toimesta kehotetaankin ottamaan palveluksesta kaikki irti, ja siihen käsketään suhtautua seikkailuna jonka aikana on mahdollisuus luoda elinikäisiä ystävyyssuhteita, on hyvä pitää mielessä että palveluksen perimmäisin tarkoitus on luoda suomelle vahva ja osaava armeija siltä varalta, että jonain jumalan hylkäämänä päivänä sinivalkoinen pohjolamme joutuu vihollisuuksien kohteeksi. Siinä hetkessä palveluksensa suorittaneiden paikka on selvä, ja jokainen meistä on valmiina hirvittävään tehtävään.
Pitkät päivät, yksitoikkoiset puheenaiheet ja uusien asioiden opettelu tyhjäävät takin kestävimmältäkin konkarilta, sotaharjoitusputkista ja lyhyistä yöunista puhumattakaan. Silloin kun tuntuu että palvelusarjen kanssa käsi kädessä kulkeva uupumus käy liian raskaaksi taakaksi on hyvä muistaa, että se on täysin luonnollista. Siinä ei ole hävettävää, sen takia ei saa eikä pidä pitää itseään heikkona, ja ennen kaikkea silloin ei saa jäädä yksin.
Yksi palvelusajan parhaista anneista on yhteisöllisyys, joka nousee arvoon arvaamattomaan niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Asioista puhuminen on usein tehokkain ensiapu pahaan oloon. Vaikka asioihin ei palvelustoverin tai kouluttajan toimesta saataisikaan välitöntä ratkaisua, on asioiden sanominen ääneen monesti jo itsessään vapauttavaa.
Vaikka yhteisöllisyys onkin armeijan parhaita puolia, on sekin sosiaalinen miekka kaksiteräinen. Jatkuva sosiaalinen kanssakäyminen on pidemmän päälle uuvuttavaa, varsinkin kun tilaa omalle ajalle ei juurikaan jää. Palvelusaika on siinäkin mielessä poikkeuksellista, että joudut olemaan tekemisissä ihmisten kanssa joiden kanssa et viettäisi aikaa palveluksen ulkopuolella. Siinä missä tämä kasvattaa idioottien sietokykyä, on omista periaatteista joustaminen ja aika ajoin ärsyttävienkin ihmisten sietäminen omiaan kuluttamaan ihmisen jaksamista.
Jokaisella meistä on omat haasteensa, omat kamppailumme pään sisällä, ja vaikka ulkopuolelle sitä ei kaikista näkisikään, ei kukaan ole suojassa mielen nurjalta puolelta. Valitettavasti kuitenkin asian luonnollisuus jää monelta ymmärtämättä ja se monissa tapauksissa johtaa ylilyönteihin tai asioiden purkautumiseen väärällä, itselle ja ympäröiville kaksijalkaisille haitallisella tavalla.
Perinteisimpänä esimerkkinä tästä lienee lohdun ja huolettomuuden etsiminen pullon pohjalta. Valitettavasti kuitenkin pään sekoittaminen joka lomilla tarjoaa huolettomuuden tunteen vain hyvin hetkellisesti, ja todellisuus iskee vasten kasvoja yleensä monin verroin kovempaa kun jälleen palaat sunnuntain lomakyydillä takaisin siniruudullisella päiväpeitteellä verhoillun sängyn reunalle tuijottamaan varsikenkien lankattuja kärkiä.
Oli ihminen kuinka kestävä hyvänsä, kohtaa jokainen meistä joskus voittajansa, ja valitettavan usein tuon mielipahan kultamitali kaulassa keimaileva kusipää seisoo peilissä.
Vaikka jälleen internetin loputtomaan eetteriin työntyy tekstikokonaisuus, jonka punainen lanka on sekaisin kuin Espoolainen urheilukulttuuri, tahdon jokaisen tässä tekstissä silmiään lepuuttavan muistavan sen yhden ydinlauseen jota olen ajanut takaa pian 600 sanan verran:
Sinä et ole yksin
Maanpuolustuksemme perustuu erilaisiin kerroksiin. Samalla tavalla myös inttiyhteisössä on kerroksia, jotka auttavat, kun mieli on hyökkäyksen kohteena. Yhteisössä on voimaa, ja siksi onkin tärkeää, että taistelijaparin, tuvan, ryhmän tai työkavereiden kanssa voi jutella, kun siltä tuntuu. Se onkin yksi taistelijan tärkeä tehtävä: varmistaa, että muut ympärillä pärjäävät ja jaksavat. Kun kaikki tekevät tätä, on joukko entistä voimakkaampi ja resilientimpi.
Ei maksa mitään kysyä kaverilta “Miten menee?” ja jäädä hetkeksi kuuntelemaan. Tämän lisäksi löytyy varuskunnista sosiaalikuraattoreita, ja sotilaspappeja, jotka kuuntelevat ja auttavat mielellään. Jeesiä löytyy kyllä, ja on rohkeutta avata suunsa ja pyytää apua.
Tää on niin totta, usein se pahin vihollinen löytyy omasta päästä eikä vastapuolelta. Kun joutuu henkisesti koville, niin se mentaalinen taistelu on se, mikä ratkaisee. Se on vähän kuin samurailla, jotka treenasi mielen hallintaa yhtä paljon kuin itse miekankäyttöä. Ootko muuten koskaan katsonut katana-sivustoa? Siellä on paljon inspiroivaa juttua just siitä, miten miekat ja niiden käyttö oli enemmän kuin pelkkää taistelua – se oli myös henkistä kasvua.